Mikael Hildén. © Kuva: Petri Kuokka
Monille tutkijoille määrämuotoisten tietojen tuottaminen ja raportointi on kirous, sillä ne tuntuvat rajoittavan luovaa ajattelua. Tunnustan kuuluvani tähän joukkoon. Samalla tiedän sisimmissäni, että johdonmukainen seuranta ja raportointi auttavat minuakin näkemään tärkeitä asioita.
Ristiriita vapaan luomisen ja määrämuotoisen seurannan välillä vallitsee myös kansainvälisessä ilmastopolitiikassa, varsinkin Pariisin sopimuksen jälkeen. Pariisin ilmastosopimus perustuu näet siihen, että maat kehittävät itse sitoumuksia hillitä ilmastonmuutosta, ei ennalta sovittuihin päästövähennysvelvoitteisiin.
Kun maa tai maaryhmä kuten EU ilmoittaa sitoutuvansa johonkin päästövähennystavoitteeseen, kriittiset kysymykset heräävät. Miten sitoumuksen antanut maa tietää pääsevänsä tavoitteeseensa? Kuinka se vakuuttaa muita siitä, että tavoite on uskottava? Tieto toimista on olennainen keskinäisen luottamuksen säilyttämiseksi ja vapaamatkustajien estämiseksi.
Pariisissa sovittiin artiklassa 13 ’avoimuuspuitteista’, joiden tarkoitus on varmistaa, että maat raportoivat avoimesti toimistaan päästöjen rajoittamiseksi. Artikla on tärkeä, mutta myös vaativa. Yhdessä University of East Anglian Jonas Schönefeldin ja Andy Jordanin kanssa tutkimme, mitä voidaan oppia EU:n edellyttämän ilmastopolitiikan toimien seurannasta.
Osoittautui, että politiikkatoimien seurannassa ja raportoinnissa on monta kompastuskiveä. Kävi esimerkiksi ilmi, että maat ovat tulkinneet politiikkatoimia hyvin eri tavalla: toinen tarkastelee suuria kokonaisuuksia, kun taas toinen pilkkoo politiikkansa moniin yksittäisiin osiin, joista raportoidaan erikseen. Havaitsimme myös, että sama maa saattaa toisiaan seuraavilla raportointikierroksilla ilmoittaa hyvin erilaisia toimia.
Raportoinnin kummallisuudet heikentävät vertailtavuutta maiden välillä. Ne herättävät epäilyksen siitä, että maat eivät haluakaan antaa todellista tietoa toimistaan, mikä murentaa luottamusta. Poukkoileva seuranta vaikeuttaa myös oppimista maan sisällä. Maassa, jossa ei tiedetä mitä toimia on oikeasti toteutettu, on vaikeaa ymmärtää seurauksia. Näin uusien toimien suunnittelu joudutaan aloittamaan lähes alusta.
Ongelmiin on onneksi herätty. Esimerkiksi Euroopan ympäristövirasto järjesti syyskuussa 2016 työpajan, jossa pohdittiin ilmastopolitiikan raportoinnin ja seurannan kehittämistä. Myös EU:n komissio on luvannut selkeyttää raportointivelvoitteita. Todelliset ratkaisut edellyttävät kuitenkin, että EU:n jäsenmaat ja laajemmin kaikki Pariisin sopimuksen osapuolet panostavat ilmastopolitiikkaa koskevan tiedon hallintaan ja avoimeen ja systemaattiseen julkaisemiseen. Suomi voi olla edelläkävijä kehittäessään mm. ilmastolain mukaista viestintää.
Seurannan ja raportoinnin parantaminen tukee vuoropuhelua maiden välillä ja lisää ymmärrystä politiikan haasteista. Työ vaatii aikaa ja voimavaroja, mutta oikean tiedon tuottaminen on tärkeää. Viime kädessä ilmakehän hiilidioksidipitoisuus paljastaa sen, ovatko Pariisin sopimusosapuolet toimineet luotettavan tiedon varassa vai ovatko ne näennäistiedolla pettäneet muita ja ennen kaikkea itseään. Tämän yritän muistaa myös henkilökohtaisella tasolla. En edelleenkään rakasta määrämuotoista raportointia, mutta ymmärrys sen merkityksestä saa minut suhtautumaan siihen asiaan kuuluvalla vakavuudella ja osallistumaan siihen. Sitä paitsi kriittinen analyysi raportointien tuloksista on erittäin luovaa työtä.
Professori Mikael Hildén – etsin polkuja resurssitehokkaaseen ja hiilineutraaliin Suomeen strategisen tutkimusneuvoston ohjelmajohtajana ja toivon, että raportoinnit estävät eksymästä tieltä.
Puh. 029 525 1173
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne edusta Suomen ympäristökeskuksen virallista kantaa.