Viime vuoden lopulla ilmestyneessä Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessani nostin esiin hyvin arkipäiväisen, mutta vähälle huomiolle jääneen ympäristönmuutoksen. Tai oikeastaan arkiöisen. Öinen keinovalo on helposti havaittava, mutta usein unohduksiin jäävä ympäristökuormituksen muoto.
Maailmalla on tutkittu lisääntyvässä määrin väärään paikkaan kohdistuvan tai väärään aikaan palavan tarpeettoman voimakkaan valon määrää ja laatua sekä valon aiheuttamia haittoja ekosysteemeille ja ihmisen terveydelle. Tutkimuksia on koottu tietokantaan. Sinne on kertynyt tietoa jo yli 2000 tutkimuksesta.
Suomessa aihepiirin tutkimus on ollut vähäistä, mutta lisääntyvän kiinnostuksen merkkejä on meilläkin ilmassa. Tämä näkyy esimerkiksi tuoreissa opinnäytetöissä. Viime vuonna ilmestyi ainakin kolme gradua, joissa keskityttiin valosaasteeseen.
Antti Hiltusen Itä-Suomen yliopistolle tekemässä gradussa mallinnettiin satelliittikuviin perustuen sitä, miten valosaasteen määrä on kehittynyt Suomessa parinkymmenen vuoden aikana. Tarkemmin aineistoa pureskeltiin Terra-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa.
Tulosten perusteella etenkin taajamien levittäytyminen ja tievalaistus ovat lisänneet keinovalaistua alaa. Pohjois- ja Itä-Suomessa kaivostoiminta ja matkailu ovat luoneet uusia valonlähteitä. Hieman yllättäen kaikkein kirkkaimmin valaistut alueet eivät löytyneetkään urbaaneilta alueilta vaan maaseudulta. Erityisesti Närpiön seudulla kasvihuoneviljely aiheuttaa merkittäviä valopäästöjä ympäristöön.
Anna Johanssonin Helsingin yliopistolle tekemä gradu perustuu haastatteluihin, joilla selvitettiin asukkaiden, yritysten ja kuntien suhtautumista valosaasteeseen. Tutkimusalueena oli Etelä-Karjala. Vastausten mukaan etenkin valaistut mainostaulut ja autojen valot koettiin häiritsevinä.
Turvallisuutta keinovalojen koettiin lisäävän. Niiden koettiin myös ehkäisevän rikollisuutta ja kohentavan mielialaa. Maaseudulla asuvat eivät tosin tunteneet turvattomuutta pimeillä alueilla. He eivät myöskään pitäneet runsasta valaistusta viihtyisänä.
Suurimmaksi haitaksi koettiin se, että tähtitaivaan näkeminen vaikeutuu eikä luonnollista pimeyttä enää pysty kokemaan. Kunnissa ja yrityksissä valosaasteen vähentäminen huomioidaan vaihtelevasti. Parannettavaa löytyi niin valaistussuunnittelussa kuin ylivalaisun välttämisessä.
Eerik Rutasen Jyväskylän yliopistossa tekemä kansatieteen tutkielma tuo esiin hämärän ja pimeän monet roolit ja valokokemusten moniulotteisuuden. Valaistus ei ole pelkästään lukseilla ja luumeneilla mitattavia määrällisiä raja-arvoja vaan myös laadullisia moniaistisia kokemuksia, muistoja ja mielikuvia. Tutkielmassa tulevat esiin valaistukseen liittyvät valta-asetelmat ja eri tasoilla käytävät neuvottelut hyvästä valaistuksesta – tai hyvästä pimeydestä. Paljon kiistelyä herättävä aihe on esimerkiksi kaupunkien katuvalaistuksen sammuttaminen tai himmentäminen yön hiljaisimmiksi tunneiksi.
Päähuomio valaistukseen liittyvässä ympäristökeskustelussa on tähän asti ollut energiatehokkuuden parantamisessa. Opinnäytteet kielivät osaltaan siitä, että keskustelua olisi aika laajentaa. Valosaasteen vakavasti ottaminen pakottaa meidät miettimään paljon tarkemmin, missä ja milloin keinovalo aidosti lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.
Jari Lyytimäki työskentelee erikoistutkijana SYKEn ympäristöpolitiikkakeskuksessa. Pimeyden eri vivahteet ovat vilahdelleet hänen tutkimuksissaan yli vuosikymmenen verran.
Puh. +358 295 251 397
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne edusta Suomen ympäristökeskuksen virallista kantaa
Hukkavaloa horisontissa? URSAn www.pimeataivas.fi-sivustolta löytyy vinkkejä pimeydestä nauttimiseen.
Kuva: Pirjo Koski